Otetaan esimerkiksi kotihoito, josta on vuosikausia kaavailtu korvaajaa laitoshoidolle. Asiakkaan koti on toimintaympäristö, jossa työ tehdään yksin ilman kollegoiden välitöntä tukea, jolloin työ vaatii tekijältä valtavasti osaamista, erityisesti kykyä itsenäiseen päätöksentekoon. Käytännössä laitoshoidon painopisteen siirtyminen kotiin annettaviin palveluihin, on tarkoittanut sitä, että yhä vaativammin sairaita hoidetaan kotona ja tämä vaatii hoitajilta laaja-alaista osaamista.

Kotihoidossa on kaksi painopistettä, joilla on merkittävä vaikutus asiakkaan/potilaan elämään. Toisaalta työ voi olla hyvin tehtäväkeskeistä: anna lääkkeet, tee pikkupesut, mittaa verenpaine. Usein tämä osa-alue toimiikin kohtuullisen hyvin, kiitos toiminnanohjausjärjestelmien, jotka tukevat työtä. Toiminnanohjausjärjestelmät kuitenkin vaativat, että se joku joka, nämä tehtävät sinne syöttää, ymmärtää asiakkaan muuttuvat tarpeet.

Toinen painopistealue, jonka usein kuvitellaan sisällytetyksi edelliseen, on hoidonohjaus, joka onkin huomattavasti monisyisempi asia. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa hoidon prosessia, johon kuuluu hoitoon liittyvä päätöksenteko, hoidon tarpeen arviointi, hoidon suunnittelu ja toteutus. Tämän osa-alueen merkitystä ei voida korostaa riittävästi! Kotona tapahtuva hoito on äärettömän vaativaa hoitajan näkökulmasta, jos ja kun nämä molemmat osa-alueet nähdään kiinteänä osana hoitotyötä. 

Suurella osalla kotona hoidettavista asiakkaista on muistisairauden tai jonkun muun sairauden lisäksi yksi tai useampi perussairaus, joiden hoito vaatii suunnitelmallista seurantaa ja usein monimutkaista lääkitystä. Jo itsessään muistisairauden hoito on haastavaa, kun arvioidaan hoitoa esimerkiksi turvallisuuden näkökulmasta. Siis, hoidonohjaus on monimutkainen prosessi, joka vaatii erityisosaamista hoitajilta. Jos osaamisessa on puutteita, eikä tukea työn tekemiseen saa, niin työn kuormitus nousee merkittävästi aiheuttaen niin sairaspoissaoloja kuin työn mielekkyyden merkittävää vähenemistä.

Kun puhutaan resursseista, on niin helppo keskittyä siihen, montako hoitajaa tarvitaan mihinkin vuoroon, mutta olennaisin asia olisi luoda prosessit ja hoito tukemaan niin potilaan hoitoa kuin hoitajan tekemään työtä. Hoidonohjaus pitäisi nostaa keskiöön. Se tarkoittaa myös, että tuetaan hoitajien osaamisen kehittymistä, mutta myös vaaditaan koulutukselta enemmän, jotta hoitotyön ammattilaiset olisivat hoidon, eivät toiminnanohjauksen asiantuntijoita. Sairaspoissaolot rasittavat ja kuormittavat niin poissaolijaa kuin kollegoita, jotka puuttuvan resurssin paikkaavat. Tämän vuoksi hoitajien terveyden ja hyvinvoinnin tukeminen kaikin keinoin olisi äärettömän tärkeä. Keinoja tähän löytyy. 

Hyvän johtamisen kautta luodaan prosesseja, jotka tukevat yllä olevia tavoitteita. Tekniikan kehittymisen myötä meidän tulee keskittyä enemmän hoidonohjaukseen toiminnanohjauksen sijasta. Kolmantena meidän tulee tunnistaa hoitajien tekemä arvokas ja vaativa työ osana yhteiskunnassa tehtävää sosiaali- ja terveydenhuollon työtä, joka tulee koskettamaan meitä jokaista elämän eri vaiheissa. Olen viime aikoina usein pohtinut seuraavaa: Mitä yhteiskunnassa tapahtuisi, jos eräänä päivänä ei olisi yhtään hoitajaa tekemässä hoitotyötä, jolloin jokainen meistä huolehtisi läheisensä itse? Mitä tapahtuisi heille, joilla ei ole läheisiä? Visio on hurja ja yhteiskuntamme olisi hyvin eri näköinen mitä se nyt on.